Miksi "ota ihan rennosti" on pahin mahdollinen neuvo ahdistuneelle
Väitän, että pahin neuvo, jonka ahdistunut ihminen voi kuulla, on "ota ihan rennosti".
En sano tätä siksi, että sen sanojat tarkoittaisivat pahaa. Yleensä neuvo on tarkoitettu hyvällä. Mutta se on vähän kuin sanoisi hälytyksen soidessa: "älä kuuntele sitä". Se ei toimi ja pahimmillaan se saa tuntemaan, että sinussa on jotain vikaa.
Tässä kirjoituksessa selitän, miksi rentoutumista ei voi käskeä, ei toisilta eikä itseltä, mitä kehossa ja mielessä silloin oikeasti tapahtuu ja mitä voit tehdä sen sijaan. Jos pääsi käy ylikierroksilla vielä iltaisinkin, tämä kirjoitus on tehty erityisesti sinulle.
Rentoutuminen on seuraus, ei teko
Rentoutuminen ei ole asia, jonka teet. Se on asia, joka tapahtuu kun keho kokee olevansa turvassa.
Keho ei lue käskyjä, se lukee signaaleja: onko täällä turvallista vai ei. Jos keho on jännittynyt ja hälytystilassa, mikään "ota rennosti" ei mene perille, koska keho ei kuuntele sanoja vaan aistii tilannetta.
Tunnet tämän varmasti nukahtamisessa. Kaikki ovat joskus maanneet sängyssä ajatellen: "nyt mun pitää nukahtaa". Ja mitä silloin tapahtuu? Olet hereillä. Entistä enemmän hereillä. Nukahtaminen muuttuu yrittämiseksi. Yrittäminen on ponnistelua ja ponnistelu on juuri sen vastakohta, mitä haet. Sama koskee kaikkea rentoutumista: mitä kovemmin yrität rentoutua, sitä enemmän teet töitä eikä työ ole rentoa.
Miksi "ota ihan rennosti" pahentaa ahdistusta
Ikävin asia tässä on se, että kun ahdistunut ihminen kuulee "ota rennosti", ahdistus ei jää vain siihen. Sen päälle tulee uusi kerros: nyt minua ahdistaa ja lisäksi minua ahdistaa, etten osaa rentoutua, vaikka kaikki muut näyttävät osaavan. Epäonnistumisen tunne nostaa siis lisäksi päätään. Ja epäonnistumisen tunne on todella huono rentoutumisen kumppani.
Oletko muuten koskaan huomannut, että kukaan ei ole koskaan rauhoittunut siitä, että hänelle on sanottu "rauhoitu"? Se saa yleensä lähinnä kiukustumaan.
Kun yritin itse järkeillä oloani rauhallisemmaksi
Olin eilen koiran kanssa ulkona ja ylitin suojatietä, kun aivan vieressäni kuului kahden auton yhteentörmäys. Siitä kuului se tietynlainen rasahdus, kun pelti kolhiintuu ja jotain rikkoutuu. Pysähdyin ja pelästyin. En oman turvallisuuteni takia, autot eivät olleet lähellä, mutta kolarin koko ja ääni olivat sellaisia, että jäin vaistomaisesti tuijottamaan. Autoista nousi ihmisiä, jotka alkoivat vaihtaa puhelinnumeroita. Onneksi kukaan ei loukkaantunut.
Kun lähdin kävelemään pois, tilanne oli jo rauhoittunut, mutta minuun jäi jännitys ja pienimuotoinen hätä. Huomasin, että sama ääni muistutti minua omasta kolaristani joskus vuosia sitten. Silloinkaan ei tapahtunut mitään, mutta pelästyin.
Tietoinen mieleni yritti heti rauhoitella minua: rauhoitu nyt, eihän tuossa käynyt mitään, eikä siinä sinunkaan kolarissasi käynyt. Ja juuri niin kuin tässä kirjoituksessa väitän, se meni pieleen. Mitä enemmän järkeilin, sitä enemmän kiinnitin huomiota tapahtuneeseen ja sitä kautta muistoihini. Ylläpidin tunnetta itse. Kävelin tosi kovaa, minua jopa ärsytti, kun koira halusi pysähtyä haistelemaan. Ja kävelyn loppumatkasta en muista juuri mitään. En tunnistanut edes kehoani vain ajatukset ja hädän.
Kotiovella tein jotain, mitä en suunnitellut. Käännyin vielä pihalle ja annoinkin koiran nuuhkia pihaa rauhassa. Jäin katselemaan pihan isoja puita, joita rakastan ja kiinnitin huomiota lehtien väreihin. Ne ovat nyt syksyllä kauneimmillaan. Seurasin, miten lehdet liikkuivat ja putoilivat maahan. Vaikka tunne ei ollut enää kävelyn jälkeen kovin voimakas, juuri siinä hetkessä se poistui kokonaan. Rauha palasi ja olin taas enemmän läsnä.
Sisällä unohdin koko asian. Se tuli puheeksi myöhemmin ihan luonnollisesti, kerroin siitä yhden tai kaksi lausetta ja jatkoin keskustelua. Tunnelatausta ei ollut enää.
Mikä siis auttoi? En käskenyt itseäni rentoutumaan. Annoin keholle jotain konkreettista ja turvallista, mihin kiinnittää huomio. Luonto on ollut minulle jo pitkään yksi turvaa tuovimmista asioista, musiikin lisäksi. Siinä on paljon elementtejä, joita tarkkailemalla pääsee pysähtymään tähän hetkeen, palaamaan kehoon ja vahvistamaan signaalia: tässä on turvallista olla. Valinta oli minulle automaattinen, mutta se olisi voinut olla jokin muukin.
Kun mieli kysyy: miten, tarkalleen ottaen?
Toinen syy, miksi käskyt eivät toimi, liittyy siihen, millainen mieli sinulla on. Työskentelen terapeuttina ja vastaanotollani on paljon analyyttisiä mieliä. Analyyttisyyteen vaikuttavat luonne, ympäristö, elämäntapa ja arvot. Jos tekee paljon ajatustyötä, lähestyy asioita helposti tietoisen, analyyttisen mielen kautta sen sijaan, että antaisi tiedostamattoman mielen näyttää ensin omat näkemyksensä. Itse en ole analyyttisen mielen ihminen, mutta se voi vaihdella elämäntilanteen mukaan.
Analyyttinen mieli ottaa asiat kirjaimellisesti. Kun sille sanotaan "ota ihan rennosti", se ei rentoudu vaan esittää jatkokysymyksiä: miten, tarkalleen ottaen? Mitä minun pitäisi tehdä? Mistä tiedän, että olen rento? Ja jos en osaa, mikä minussa on vikana? Sitten se alkaa ratkoa rentoutumista niin kuin kaikkea muutakin: projektina. Projekti on työtä, eli juuri päinvastaista kuin rentous.
Se on vähän kuin pyytäisi tutkijaa olemaan ajattelematta. Hän alkaa heti tutkia, miten se tehdään.
Analyyttisen mielen ongelma ei siis ole se, ettei se osaisi rentoutua. Se osaa, mutta se tarvitsee eri työkalut. Abstrakti käsky ei anna sille mitään, mihin tarttua. Konkreettinen, kehollinen kokemus antaa.
Tapaus vastaanotolta
Vastaanotolleni tuli asiakas, jolla oli voimakasta ahdistuneisuutta. Se heikensi hänen jaksamista arjessa ja unet olivat huonoja. Taustalla oli vaikea suhde vanhempiin: he olivat lapsuudessa paljon poissa ja asiakas oli tullut nähdyksi vain hyvien suoritusten kautta. Hänestä kasvoi suorittava, omat rajansa ylittävä aikuinen, joka menestyi, mutta jolla oli takanaan jo useampi burnout. Voimavarat olivat vähissä ja hän koki olevansa jumissa.
En lähtenyt rauhoittelemaan häntä vaan kysyin heti, mitä hän haluaa tämän ongelman sijaan. Keskustelu suuntautui vanhempiin: haluaako hän heidän kanssaan enää suhdetta, ja jos haluaa, millaisen. Tämä pysäytti hänet. Hän ei ollut koskaan aiemmin miettinyt, mitä hän oikeasti haluaa. Itku muuttui ja pysähtyi ja silmät aukesivat vähän kuin ihmisellä, joka huomaa jotain yllättävää. Hän huomasi, ettei ehkä haluakaan heihin enää suhdetta. Kun järki tuli mukaan, myös tietoiselle mielelle alkoi löytyä syitä. Jotain keveni ja keskustelu muuttui kokonaan.
Kutsun tätä pieneksi muutoksen raoksi kehässä, jossa ihminen on pyörinyt. Ajatukset ja tunteet vahvistavat toisiaan ja usein ne kiertävät ongelmaa eikä tavoitetta. Terapeutin tehtäväna on näyttää suuntaa: missä on turva ja missä on se, mitä ihminen haluaa. Kannustin asiakasta vahvistamaan tavoitettaan kirjoittamalla tai puhumalla siitä niin paljon kuin mahdollista.
Mitä käskyn tilalle?
Jos mieli kysyy "miten, tarkalleen ottaen?", anna sille konkreettinen vastaus. Ja anna keholle turvan signaaleja käskyn sijaan. Tässä kolme pientä keinoa.
1. Pidennä uloshengitystä. Sinun ei tarvitse hengittää syvään. Riittää, että uloshengitys on vähän pidempi kuin sisäänhengitys. Se on yksi tapa kertoa keholle, että täällä on ok ja turvallista. Jos hengitykseen keskittyminen ei tunnu sopivalta, jätä se väliin ja siirry seuraavaan.
2. Huomaa leuka ja hartiat. Onko leuka kireä, ovatko hartiat korvissa? Anna niiden laskeutua vähän. Tämä on yksi tarkka, pieni ohje, jonka mieli ymmärtää, eikä sen tarvitse enää arvuutella, mitä "rentoudu" tarkoittaa.
3. Laske tavoitetta. Älä tähtää rentouteen. Tähtää siihen, että tämä hetki on vähän vähemmän kireä kuin äsken. Se riittää. Keho oppii pienistä askelista, ei isoista käskyistä.
Jos et tiedä, mitä sanoa itsellesi, pysähdy silloin ensin kysymään itseltäsi: mitä minä tarvitsen juuri nyt kaikkein eniten? Mitä sisimpäni huutaa? Usein vastaus on rauha tai turva ja silloin voit muokata sisäistä puhetta sen suuntaan. Koska ahdistunut mieli ei välttämättä heti usko uusia ajatuksia, tue niitä keholla: hidasta tahtia, ota hengitys mukaan tai laske hartiat. Ne ovat suoria signaaleja keholle ja alitajuiselle mielelle, että tässä on turvallista olla. Teen näitä itse aina, kun ahdistuksen tunne nousee. Olen itse tehnyt jo vuosia. Ne ovat tulleet niin luonnollisiksi, että huomaan joskus vasta jälkeenpäin sanoneeni itselleni jonkin turvaa tuovan sanan, ottaneeni muutaman pitkän uloshengityksen tai laskeneeni hartiat alemmas.
Pieni lisähuomio: entä hypnoosi?
Vastaanotolla kun ohjaan ihmisiä, erityisesti analyyttistä mieliä rentoutumaan (mikä voi kuulostaa ristiriitaiselta), on ihminen tällöin hypnoositilassa, yhteydessä alitajuiseen mieleensä ja ohjeet vastaanotetaan eri tavalla kuin valvetilassa. Annan tietoiselle eli analyyttiselle mielelle tehtävän, esimerkiksi listan läpikäynnin tai kirjainten läpikäynnin. Kun tietoinen mieli on kiinni tässä omassa tehtävässään, se ei ehdi tehdä rentoutumisesta projektia ja keho voi vastata terapeutin antamiin kehotuksiin rentoutumisesta.
Läheiselle, joka haluaa auttaa
Jos läheisesi ahdistuu, kokeile "ota rennosti" -lauseen tilalle jotain näistä:
"Mä oon tässä. Sun ei tarvitse tehdä mitään."
"Mä en lähde mihinkään, ollaan tässä vaan hetki."
"Ei sun tarvitse selittää mitään, mä kuuntelen jos haluut puhua."
Läheiset eivät tee mitään väärää: ahdistunut mieli vain lukee viestit tiettyjen lasien läpi. Ihminen tietää usein jo järjellä, että pitäisi rauhoittua, mutta keho ei vain pääse siihen. Siksi ratkaisujen antamisen sijaan auttaa tuki tähän hetkeen ja olotilaan.
Sama pätee suruun. Kun pienelle lapselle sanotaan "älä itke tuollaisen pienen asian takia" tai "eivät pojat itke", viesti on ristiriitainen: tunne on kehossa, mutta pitäisi toimia toisin. Suru kaipaa turvaa ja muistutusta siitä, ettei ole yksin. Lauseeksi sopii paremmin: "Mä ymmärrän sua. Mä oon tässä."
Usein sanoja ei edes tarvita. Riittää, että kuuntelee, on läsnä ja antaa toiselle tilaa.
Jos olet kuullut "ota rennosti" koko elämäsi
Ota se rakkaudella. Ihmiset eivät yleensä tarkoita sillä mitään pahaa. Mutta nyt kun tiedät, miksi se ei ole toiminut sinulla, älä enää piiskaa tai syyllistä itseäsi. Syy ei ole sinussa. Toivottavasti voit tästä eteenpäin ohjata läheisiäsi sanomaan sen sijaan jotain, mikä oikeasti toimii.
Rentoutuminen ei ole teko. Se on seuraus siitä, että kehosi aistii ympäröivistä signaaleista, että on turvallista päästää irti.
Miksi tämä aihe on minulle tärkeä
Palautumisesta ja rentoutumisesta puhutaan nyt paljon, varsinkin työelämässä. Moni ei koe palautuvansa edes lomalla. Aihe kiinnostaa minua ja se on hyvin ajankohtainen vastaanotollani. Uskon, että voimme vaikuttaa paljon lähestymällä rentoutumista eri näkökulmista ja ymmärtämällä, että erilaiset mielet rentoutuvat eri tavoin.
Jos ahdistus on jatkuvaa ja vie paljon arjestasi, siihen kannattaa hakea tukea. Sinun ei tarvitse yrittää selvitä yksin.
Jos haluat kokeilla, miltä rauhoittuminen tuntuu ilman että sinun tarvitsee yrittää, olen tehnyt ilmaisen unihypnoosin analyyttiselle mielelle. Siinä ei tarvitse rentoutua väkisin, kuvitella tai uskoa mitään, vaan ainoastaan kuunnella. Voit kuunnella unihypnoosin täältä.
Jos tekstistä heräsi kysymyksiä tai haluat keskustella omasta tilanteestasi, voit olla yhteydessä osoitteeseen info@mindbalance.fi.
Johanna🧡 Mind Balance Suomi
Kommentit